Tarinaa - Stories

Olemme jälleen viettämässä kevättä Nunnasessa, ja ajattelin muotoilla nyt vastauksen ylläolevaan, usein esitettyyn kysymykseen. Tavallisesti vastaan, ettemme tee mitään, mutta kaikkia vastaus ei tyydytä.

Aika totta se kuitenkin on. Tulimme tänne maaliskuun lopulla, jolloin täällä oli täysi talvi. Pakkasta oli yli 20 astetta ja lunta tolkuttomasti. Kun pakkanen hieman laski, alkoi lunta tulla päivittäin lisää. Mitään hiihtoa tai lumikenkäilyä ei voinut ajatellakaan – täällähän ei olla hoidetun latuverkoston piirissä, vaan kulkuväylät on raivattava itse. Ei siis ulkoiltu kuin sen verran, mitä puiden haku ja koirien aineenvaihdunta vaati.

Oli vielä melkoisen liukastakin, mutta maantiellä pystyi toki kävelemään. Sitten alkoi lunta tulla tuulen kanssa, ja vasta-auratulle pihalle nousi minua korkeampi valli, jonka ylitse lapioin kulkuväylän. Traktorimieskin jäi kiinni, koska lumen alla oli sileää jäätä.

Sittemmin on ilma lauhtunut niin, että kaikki on nyt täynnä märkää sorbettimaista lunta, joten hankikannolla hiihtely ja kelkanjäljillä kävely on tällä reissulla mahdotonta. Emme siis sujuttele hohtavilla hangilla, mikä ehkä on mielikuva keväisestä Lapin-lomasta. Mutta kaunista täällä on, varsinkin valon määrä on uskomaton, vaikkei maastoon pääsekään. Toisaalta – tämä taitaa olla kaikki maastoa? Talon kaikista ikkunoista – paitsi yhdestä – näkyy järveä ja jänkää kilometrin päähän, ja aurinko paistaa päivän mittaan sisään niistä jokaisesta.

Mutta se tekeminen, mitä se on? Minäpä kerron, mistä päivä koostuu. Aamukuudelta alkaa tulla käpälää tyynylle, ja isäntä nousee käyttämään koirat pikapissillä, laittaa tulet kaminaan, keittää puuron ja kahvin ja tulee herättelemään minut aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen mennään vielä köllimään, kunnes koirat komentavat kunnon lenkille. Kello on siinä vaiheessa kahdeksan, yhdeksän paikkeilla.

Lenkin jälkeen syötetään koirat, otetaan lisäkahvit, minä haen puita ja isäntä katselee telkkaria. Puolilta päivin syödään, kahden maissa juodaan päiväkahvit, käydään koirien kanssa lenkillä, syötetään koirat, sitten taas ruuanlaittoa viideksi. Illalla lämmitän makuuhuoneen pönttöuunin, että taretaan aamuun. Päivän lopuksi toinen tiskaa ja toinen käyttää koirat iltapissillä.

Siinäpä se normipäivän runko. Väliin mahtuu lehden tai kirjan lukua, television, läppärin tai puhelimen katselua, isännällä ja koirilla päivätorkkuja. Itse olen nyt keskittynyt nauhojen kutomiseen ja todennut, että lautanauhat ovat pirullisia, mutta pirtanauhoja voi jopa oppia tekemään.

Kerran viikossa aikaa menee myös pyykinpesuun. Vesi on pumpattava saunan pataan käsin ja lämmitettävä puilla. Pesukonekin on pieni pulsaattorirumpsuttaja, joten käsipyykkiähän se on. Pari kertaa viikossa käydään 40 kilometrin päässä kaupassa, ja saahan siihenkin kolmisen tuntia menemään. Ja tietty saunotaan niin ikään pari kertaa viikossa.

Emme me siis täällä oikein mitään ”tee”. Ei kyllä paljon enempää tehdä kotonakaan, mitä nyt minulla on hieronta-asiakkaita ja muutama iltaharrastus. Se ero on, että koiralenkeillä tapaa ja ikkunoista näkee ihmisiä.

Sulan maan aikaan ollaan täälläkin hieman toimeliaampia: saatetaan meloa, kalastaa, maalata seiniä, raivata pusikkoja, retkeillä omaa pihaa kauemmas. Mutta ei mitenkään otsa hiessä. Ei minulle ole koskaan tuottanut vaikeuksia katsella käsi poskella ikkunasta – ei näissä maisemissa varsinkaan.

Ihmeitä sattuu nuorelle ihmiselle! Jäin vuoden vaihteessa eläkkeelle tehtyäni erilaisia ansiotöitä enimmäkseen yrittäjänä 40 vuotta - 50, jos kesätyöt lasketaan. Viimeiset 20 vuotta meni retki- ja ohjelmapalvelun merkeissä Matin kanssa, mutta nyt ei kanootti enää nouse meidän voimilla kärrylle. 

Työllä emme ole itseämme tappaneet, mutta emme ole nälkäänkään kuolleet. Hauskaa on ollut, ja asiakkaat sekä yhteistyökumppanit ovat olleet mukavia. Hierontatöitä jatkan edelleen, ja Nunnasen taloa vuokrataan.

Kiitos kaikille eikä syyttä!

Harkitsemattoman heräteoston jälkeen tähän mennessä on tapahtunut

• talon vesikaton uusiminen

• keittiökalusteiden vaihto

• vinttihuoneiden kohennus

• makuuhuoneen tapetointi

• navetan katon korjaus

• suihkukaapin asennus

• talon ulkomaalaus kertaalleen

• saunan remontointi käyttökuntoon

• vintin lisäeristys ja muuta pienempää

Ei tämä talo oikeasti ollut harkitsematon heräteostos. Jotain ajanvietettä olimme etsiskelleet, ja kun tämä sattui silmiin, harkitsimme kokonaisen vartin!

Kyllä on internet vaarallinen värkki, varsinkin näin vanhemmille ihmisille. Joutessasi selailet ja lueskelet niitä näitä, kunnes silmiin sattuu ”täydellisesti peruskorjattavaksi” myytävä iäkäs omakotitalo järven rannalla kohtuullisen maaläntin päällä eikä hintaa ole kuin uuden tai uudehkon keskihintainen henkilöauton verran. Menet sitten hullu vielä sanomaan lapinkävijä-ukollesi, että tämmönen olisi suunnilleen Suomi-neidon olkapäällä tarjolla.

Ostaahan se piti, ajaa koko päivä kaupantekoon, ja sitten vielä pari tuntia katsomaan, mitä tuli hankittua. Matkalla lohduteltiin toisiamme, että on sitä autiotuvissa nukuttu ja teltassakin. Kyllähän talo tuvat ja teltat peittosi: myytiin vielä ”kalustettuna”, joten huonekalujen lisäksi oli tauluja seinillä, astioita kaapeissa ja verhot ikkunoissa. Sen kun kävelet sisään ja jatkat asumista siitä, mihin edelliset ovat lopettaneet. Sisustus oli pääosin 70-lukulaista ja vanhempaakin, ja talo itse minua vuoden nuorempi.

Meiltä kierrätyshenkisiltä käppänöiltä onnistuu ȟyvinkin ottaa haltuun toisten miljöö. Nuorempi väki olisi varmaan modernisoinut kaiken, mutta me päätimme, että ehjää ei korjata eikä toimivaa heitetä pois.

Nyt joulukuussa rynnistimme uudelleen ”puuhamaahamme”, ja pitänee todeta, että talvi yllätti asukkaat. Torppa oli kylmillään, mikä tarkoitti sitä, että sisälämpömittari ei edes näyttänyt lämpötilaa. Kun oli isketty sähköpatterit päälle ja kakisteltu savuttavan pönttöuunin kanssa pari tuntia, elohopea nousi jo näyttämään -10 astetta. Eräkäytössä olleet makuupussit pelastivat meidät, ja aamulla oltiin jo plussan puolella.

Keljumpaa oli, että vessanpönttö oli haljennut huolellisesta tyhjentämisestä huolimatta, joten oli kipaistava pihan perälle reippaassa pakkasessa. Toki on aika kaunista, kun täysikuu paistaa lumisen järven ja huurteisten koivujen yli huussiin… tuli ihan lapsuus mieleen. Myös vesijohto oli jäässä, joten kaikki käyttövesi sulatettiin näppärästi lumesta – eläköön puhdas pohjoinen luonto!

Nyttemmin on vesijohto sulanut ja huonelämpötilakin noussut kelvolliseksi. Mielettömiä valoja ja värejä on ulkona ihasteltu ja muisteltu, miten joskus lapsuudessa oli tällaisia talvia etelässäkin. Myös huomaamme jo, onko pakkasta -28 vai -25 astetta. Sisävessattomuus on saanut kadehtimaan tyttökoiraa, jonka tarvitsee kyykistyä vain kerran päivässä. Ripeästi asiasta selviää poikakoirakin, joka lyhytkarvaisena puetaan villapaitaan.

Ihmetellen ja ihastellen olemme lueskelleet fäsärikavereiden seikkailuja etelässä. Osa asuu pysyvästi jossain lämpimässä, osa talvehtii ja jotkut lähtevät muutamaksi viikoksi. On varmaan ihan mukavaa ja perusteltua tehdä niinkin.

Katsoimme täällä myös Suomen 100-vuotisjuhlintaa – vanha televisio tuli mökin mukana. Tulimme siihen tulokseen, että yksi hienoimpia asioita Suomessa on mahdollisuus valita, miten elää. Me voimme käyttää aikaa ja rahaa vanhan talon kunnostukseen ja jopa pitää sitä kulttuuritekona, toiset taas voivat tehdä jotain ihan muuta.

Se mahdollinen raha taas tulee työnteosta, mikä kannattaisi koulussa viihtymättömien lapsukaisten muistaa. Koulutyö on nykyään ihmisen ensimmäinen työ, ja siihen kannattaa panostaa. Jos tuntuu tympeältä, niin kannattaa muistaa, ettei jouten ole yksinkertaisin elukkakaan. Kyllä jokainen otus änkyrimadosta mustakarhuun on kokopäivätöissä!

(Kirjoitus on julkaistu Itä-Häme-lehdessä joulukuussa 2018)

Vaikka asuisi seudulla, jonne toiset tulevat lomalle, haluaa joskus itsekin jonnekin muualle. Työntäyteisen kesän jälkeen päätimme lähteä muutamaksi päiväksi  pohjoisemmille kävelyretkille. Koska aikaa oli vajaa viikko,  Lappiin ei ehditty, mutta Kuusamoon ja Suomussalmelle kumminkin. Suunta herätti viimeisessä espanjalaisessa asiakasryhmässä kummastusta.

Mutta kun meillä on nämä koirat – tässä salanimillä Paksutyttö ja Pilkkupoika – joita ei mitenkään raaski jättää hoitoon, joten Suomessa ja luontokohteissa on pysyttävä. Molemmat ovat viisivuotiaita lintukoiria, jotka ovat koko ikänsä toimittaneet leikkikoiran virkaa, joten mitään vaaraa tai vaivaa niistä ei ole, mitä nyt Paksuntytön koko ja Pilkkupojan vauhti saattavat hätkähdyttää.

Kiersimme Pienen Karhunkierroksen, Kiutakönkään reitin ja Oulankajoen kanjonin, eivätkä portaat, jyrkänteet tai riippusillat koiria ihmetyttäneet tai väsyttäneet. Sitten ajelimme Suomussalmelle Hossaan, joka on mieltäni kiehtonut siitä asti, kun luin Veikko Huovisen turistiodotuksia irvivästä tarinasta murjaisun ”Arrivederci Hevonperseenmutka Hossa”. Moinen paikka on todellakin olemassa!

Myös on olemassa Julma Ölkky, jonka nimi aiheutti lapsena väristyksiä. Tämän rotkojärven ympärillä – kirjaimellisesti – on tuote nimeltä ”Ölökyn ähkäsy”. Sehän piti lähteä kiertämään ja olla yötä – arveltiin näet, ettei saman päivän nimiin jakseta koko rundia, sillä Karhunkierroksen satojen porrasaskelmien sijaan maastossa oli juurien ja kivien kirjomia nousuja ja laskuja. Ähkäisyjä saattoi päästä useampiakin, mutta eivätpä vain koirat näyttäneet väsyvän, vaikka kotioloissa enin osa ajasta kuluu leppoisasti torkkuen. Miten noiden elukkojen kunto oikein pysyy?

Ihmeesti kesti kyllä kuusi- ja seitsemänkymppisenkin kunto, vaikkei vuosikausiin ole päivätolkulla patikoitu. Onkohan se oikeasti niin, että lahjattomat treenaa...? Tai jotain ”minkä nuorena oppii” -juttuja?

Lällärireissu tämä kyllä sikäli oli, että yövyttiin lakanoiden välissä paitsi sinä yhtenä yönä. Nykyään on varsin hyvin tarjolla sisätilamajoitusta lemmikkieläinten kanssa liikkuville – lienevätkö yrittäjät tehneet kylmiä laskelmia ja todenneet, että koirallisia on enemmän kuin allergisia? Tai sitten kapasiteettia on vain enemmän, ja kaikille löytyy tilaa.

Ölkynperän laavulle ei olisi muita mahtunut, mutta eipä ollut pyrkimässäkään. Paksutyttö nukkui rasvakerroksensa ja tuhdin turkkinsa turvissa, mutta Pilkkupoikaa rupesi paleltamaan, vaikka kuinka painautui Paksuntytön ja isännän kylkeen. Heräsin siihen, että otus tunki minun ja isännän väliin ja jonkinlainen äitirefleksi sai avaamaan makuupussin vetoketjun.

Ripeästi koira pujahti pussiin, ojensi kuononsa kaulaani vasten ja nukahti asentoa etsimättä siihen paikkaan. Koskaan en ole elukoiden kanssa nukkunut, mutta tämä tilanne osui suoraan johonkin muinaiseen metsästäjä-keräilijän geeniin - hetki erämaassa oli tuttu tuhansien vuosien takaa ja vaikutti kovasti onnelta.

(julkaistu kolumnina Itä-Häme-lehdessä 3.10.2016)